Peltolan talossa meidät sijoitettiin, pienen pieneen kamariin suuren tuvan sivuhuoneeseen. Se oli ennen ollut talon palvelijan, Tyynen, huone ja siellä oli vieläkin suuressa lipastossa hänen vaatteensa, joita hän haki silloin kun tarvitsi.
Olin kuitenkin jo jonkun verran sodan pelosta päässyt, koska siellä ei kuulunut mitään jytinöitä.
Mutta muistan kun kotona ennen, ennen kuin mitään sodasta olin koskaan kuullutkaan, pelätessäni ukkosen ilmoja ja jyrinöitä, äiti lohdutteli että ne ovat vain lentokoneitten aiheuttamaa jytinää, mutta kun nyt aloin kuulla pahan laatuista jyrinää, toivoin että se olisi vain ukkosen aiheuttamaa ääntä eikä lentokoneita.
Kyllä ne pommikoneet ja pommitukset olivat jättäneet pahan kokemuksen mieleen, vaikka lapsi olinkin
Talossa oli kaksipuolinen puutarhakeinu sireeni pensaitten ympyröimänä ja se oli minun mieluisin olopaikkani. Vaalean punertavat talon seinät ovat jääneet ajatuksiini kun niitä katsellessani uskoin ettei minulle voi tapahtua mitään pahaa, kyllä joku on suojelemassa. Siitä lähtien varmaan alkoi minussa itää pieni tunne siitä, että tosiaan joku suurempi taho minua jossain auttaa ja varjelee..
Syksyllä v1940, aloitin kouluni Raalan koulun ensimmäisellä luokalla. Äiti oli käynyt kyselemässä paikalliselta opettajalta, että eikö minua olisi voitu hyväksyä jo neljännelle, kun olin Karjalassa jo kolmatta luokkaa käynyt melkein puolet.
Tulivat sitten kuitenkin yhteisymmärrykseen siitä että se on oppimisen kautta minulle parasta, kun aloitan uudelleen kolmannen luokkani. Minusta se oli yhdentekevää, mutta keljutti kuitenkin hieman kun olin vuotta vanhempi kuin toiset samalla luokalla opiskelevat, ehkä paria muuta lukuun ottamatta, jotka myös olivat tulleet Karjalasta.
Pärjäsin oikein hyvin tässäkin koulussa ja opettajana oli tällä kertaa mies,Yrjö Teppo, mutta mukava kuitenkin.
Peltolan talosta äiti kaipasi parempaan asumismuotoon, ja hän kävi kyselemässä monesta talosta mahdollista uutta asuntoa. Se ei kuitenkaan ollut niin helppoa, eihän me karjalaiset oltu oikein ihmisiäkään. Viimein hän löysi ehkä noin parinkymmenen neliön suuruisen asunnon.
Siinä oli kylmä eteinen ja sellainen pieni hellahuone, jossa juuri ja juuri mahtui olemaan sänky, pöytä ja pari tuolia. Vanhempi sisareni Mirjam, oli jo Peltolassa ollessamme lähtenyt Tampereelle siellä naimisissa olleen kaikkein vanhimman siskomme luo.
Näin ollen meitä oli neljä tässä asunnossa, mutta ahdasta oli. Minä ja siskoni Kaija, nukuimme sängyllä isä ja äiti lattialla, eikä siellä silloin kävelemään enää mahtunut.
Eteisen puolella oli ruoka varastomme, jossa ne talvella joskus jäätyivätkin Kaiken lisäksi se asunto sijaitsi samassa rakennuksessa kuin isäntäperheemme sikala. Ulko ovi oli yhteinen ja käytävällä sikalan ja meidän ovemme olivat vastakkain. Tuo käytävä oli ehkä metrin levyinen
Kerrankin, kun talon oma tytär ja hänen serkkutyttönsä olivat iltayöstä vahtimassa sikalassa porsimisaikaa, niin he noukkivat siasta suuria täitä ja pistivät ovenraosta ne kirjeentapaisessa paperissa meidän puolelle. Silloin äiti itki.
Lapsi kun olin, en tämmöisiä vaikeuksia silloin ottanut oikein pahoina.
Kun myöhemmin kuulin ihmisten puhuvan noista vaikeista ajoista ja vaikeuksistaan, en oikein ymmärtänyt heitä. Minusta tuntui että minun kohdallani oli mennyt kaikki melko hyvin, mutta vasta nyt alan ymmärtämään, että lapsi on ottanut asiat aivan toiselta kannalta.
Eihän meilläkään mitään helppoa tosiaankaan ollut.
Tuntui joskus että minä kävin kouluni suurimmaksi osaksi juuri tuolla Raalan koulussa .
Ei se ihan niin tainnut ollakaan…vai oliko??? Ensin kävin kaksi ja puoli vuotta Halilassa, ja välirauhan aikana yhden vuoden. Kuusi vuotta oli siihen aikaan tuo tavallinen koulun käynti jakso, sitten kaksi vuotta jatkokoulua. No, vajaat kolme vuottahan siellä tosiaan aikaa kului. Tunsin jotenkin kotiutuneeni sinne melko hyvin, ja olisin voinut siellä varmaan viihtyäkin jollei suunnitelmat olisi taas muuttuneet.
Tuli välirauha. Isä joutui jälleenrakennustöihin Karjalaan, ja hän sai hommattua meidätkin sinne. Helppoa ei kaikilla ollut nimittäin takaisin pääsy, ja ehkä olisi ollut kai parempi ettei mekään olisi päästy. Mutta ”Tutkimattomat ovat Herran tiet” jne. Niinpä me pienine tavaroinemme lähdimme takaisin päin. Nytkin keväällä, ehkä samoihin aikoihin kun kolme vuotta takaperin olimme tuonne Raalaan saapuneet.
Koulut eivät ainakaan olleet vielä loppuneet, koska muistan kun opettajamme antoi minulle todistuksen ennen aikojaan, ja siitäkin kun Halilaan saavuttuamme, asuimme aluksi pienessä torpassa aivan koulun vieressä, ja toiset lapset olivat vielä koulua käymässä..
Kyllä minä olin jo sen verran tottunut olemaan siellä Nurmijärven Raalassa, että hieman ikävöin sinne takaisin, etenkin koulukavereitani, ja mukavaa opettajaani. Itse maisemia ja olosuhteita ei ikävä tullut. Ja uskoa täytyi että nyt alkaa taas ne ”hyvät ajat”
.
Olihan se taas mukavaa ja hienoa käyskennellä ensilapsuudenajan mannuilla, vaikka kaikki olikin rikkirevittyä. Kävimme kesällä äidin kanssa taas marjassa, ja myöskin katselimmeennen sotaa asumastamme työväentalon raunioista, joko sieltä olisi löytynyt jotain, mitä olimme kerran omistaneet. Ei sieltä mitään käypää juttua löytynyt, koska kaikki oli poltettu. Äiti taisi löytää palaneesta ompelukoneestaan jonkinlaisen palasen, jota sitten yhdessä surimme, äiti itkien.
Ihmeellisesti oli tuo suuri hiekka kuoppa, jossa muinoin mäkeä laskeskelimme, pienentynyt monenkertaisesti. Sanoivat, että sinne oli venäläiset haudanneet kuolleita sotilaitaan. Liekö ollut perää, ja mistä sen tietää että sinne ainoastaan venäläisiä oli haudattu, kuolihan niitä suomalaisiakin, ja katosi jäljettömiin.
Oli miten oli, mutta ei se varmaankaan ollut niin suuri ollutkaan kuin mitä kolmen vuoden takaiset muistikuvat kertoivat. Ajattelen vain noin koska monet muutkin asiat olivat paljon pienentyneet sinä aikana.
Paitsi entiset koulukaverini. En ollut tuntea enää jokaista, niin paljon he olivat venähtäneet. Sekin tyttö joka minulle sen kiiltopaperin antoi, ja pois halusi, oli venynyt oikein pitkäksi. Hänestä oli tullut niin neitiä, niin neitiä. Ennenkin hän oli ollut vähän koppavanlainen, mutta nyt oli tosi ylpeä, ei edes tervehtinyt. Ei nämä minun tosi kaverini olleet monikaan palanneet, koska minulla oli nyt koulua käydessäni aivan eri kavereita.
Kenenkäs talo se mahtoikaan olla mihin pääsimme asumaan, muistankohan väärin jos mainitsen että se oli Jokorovin talo. Sellainen nimi ainakin minun mielessäni pyörii. Siinä samassa rykelmässä oli kolme, neljä taloa. Yksi taloista oli pistetty palamaan ja kai luultu että toiset palavat samalla, mutta ne olivatkin säilyneet. Palanut talo sattui olemaan isän veljen talo jossa usein ennen sotia päiviämme olimme viettäneet. Heidän perheestä ei kukaan enää Karjalaan palannut. He olivat muuttaneet Helsinkiin, ja katsoneet kai varmemmaksi jäädä paikoilleen.
Minä olin nyt jo kaksitoista vuotias, mutta mieleltäni kuitenkin paljon nuorempi. Liekö johtunut siitä kun kaverini sattuivat olemaan kaikki minua nuorempia. Leikimme melkein samoja leikkejä kuin silloin kolme vuotta takaperin.
Isä alkoi rakentaa meille kotia sinne äidin vanhalle kotipaikalle, Selkoihin. Se olisi ollut kyllä aika syrjässä. En koskaan tullut tietämään millä tavoin sieltä lapset olivat kouluun tulleet ennemmin. Kävin yhden kaverini kotona siellä järven takana silloin välirauhan aikana, mutta silloin oli talvi ja järvet jäässä, niin että menimme yli järven jäitä pitkin, ja suksilla. Eikä silloinkaan tullut puheeksi, kulkivatko he veneillä, vai kiersivätkö jäättöminä aikoina ympäri järven. Sieltä olisi tullut varmaankin monta kilometriä Halilan puolelle.
Isä kävi myös ostamassa meille lehmän, koska nyt saatiin omasta takaa sille talvi ruoat. Syyskylmän koittaessa se sai lämpimän, sodan jäljiltä jääneen korsun asuttavakseen. Tuo korsu sijaitsi jonkun matkan päässä asunnoltamme, ja muistan kun äiti kävi lypsyllä iltaisin, jouduimme kulkemaan sellaisen pienehkön metsikön läpi, jossa oli vain sellaisia kinttupolkuja. Ja pimeää oli. Oli niin pimeää, että niitä polkuja ei missään näkynyt, saimme kulkea vain summamutikassa. Minulla taisi olla parempi suuntavaisto kuin isällä ja siskollani, kun äiti halusi aina minut mukaansa. En ollut siitä ollenkaan mielissäni, mutta kyllä niin oli että minun johdollani emme koskaan poluilta harhautuneet.
Isän kanssa ainakin muutaman kerran he joutuivat etsiskelemään tuttuja paikkoja. Eihän sinne todella voinut eksyä, se oli vain pieni metsikkö . Lehmän asunto oli ainakin tosi lämmin. Se oli siellä talvenkin, ja kyllä sinne oli ihan mukava mennä kylmästä pakkasesta . Ihmettelin, miksi minua aina iltaisin tahdottiin lypsy retkille seuraksi, mutta niinhän se oli, että isä oli mukana aina aamuisin kun lypsyaika oli jo hirveän aikaisin ja me silloin vielä nukuimme.
Mutta meillä ei ollut tuuria sen ensimmäisen lehmän kanssa, se jouduttiin teurastamaan, kun kävi ilmi että se olikin ”sonnitautinen”, mitä lie merkinnytkään. Se oli sen ” Ostikin” tarina.
Uudelleen taas kuitenkin yritettiin ja sitten saimme uuden lehmän, tämä oli ”Mielikki” ja aivan terve, koska sai pienen vasikankin, ”Pienikin”.
Kaksi vuotta tätä onnenaikaa riitti. Tuli jälleen kesä. Muistan kun lauantai päivänä kavereitteni kanssa olin onkimassa, ja tietenkin siellä entisessä Punnaniemen rannassa. Päätimme tulla seuraavana päivänä takaisin, siis sunnuntaina. Mutta se sunnuntai muutti kaikkien meidän päätöksemme ja suunnitelmamme.
Pommit taas alkoivat putoilla ja räjähdellä. Äiti ja isä olivat hetkeksi menneet ihan vieressä olevaan naapuriin, kun lentokoneet saapuivat, ja pommit alkoivat putoilla Pelotti niin hirveästi, kun yksikin pommi putosi melkein meidän pihalle, tuli suuri kuoppa mutta onneksemme ei osunut aivan talon kohdalle. Vaikka olinkin jo niinkin iso tyttö, ja olisin seuraavassa kuussa täyttänyt neljätoista, niin olin vain sen verran lapsellinen, että kun pommit putosivat ja paukkuivat , kyttäsin vain kattoon päin ajatellen että jos sieltä alkaa pommi tulemaan, niin hyppään äkkiä ikkunasta pihalle. Ei kuitenkaan sillä kertaa osunut pommi taloon eikä naapurin taloihinkaan, ja sitten lentokoneet häipyivät.
Äiti ja isäkin palasivat kiireesti oman katon alle, eikä heillekään ollut mitään sattunut. Varmaankin ne pommit oli tarkoitettu noihin parantoloihin, koska siellä oli sotilaita majoitettuna, mutta ne osuivat vääriin paikkoihin. Yksi noista parantoloista oli tuhoutunut jo ensimmäisen sodan aikana.
Se tuhoutunut parantola muuten oli lasten parantola, nämä jäljelle jääneet parantolat olivat saaneet nimikseen Uusi- ja Vanha parantola.
Seuraavana aamuna isä ja siskoni lähtivät lehmien kanssa kävellen Leipäsuon asemalle. Me äidin kanssa jäimme odottamaan taas pienine tavaroinemme auto kyytiä. Kai isä ja äiti olivat aavistelleet aikaisemmin sodan saapumista, koska tavaroita oli pakattu jo valmiiksi laatikoihin. Ne jätettiin nimikirjoituksella varustettuna oman onnensa nojaan odottelemaan jälkikäteen korjaamista tien varsilta.
Tulihan se kuorma-auto viimein jota jo kovin odottelimme. Minä jo itkeskelin ja pyytelin äitiä että olisimme lähteneet mekin kävellen menemään sinne asemalle. Äiti kuitenkin siihen rauhallisena vastasi ettei me olla ainoita jotka tänne jäämme, jos joudumme jäämään.
Junassa siis oltiin, kolkossa tavaravaunussa, kuin karja konsanaan. Ja matka kesti monta päivää. Saavuimme Lahteen,(minulla on muuten tallella vielä lusikka jonka löysin junan takaa Lahden asemalla käydessäni ”asioillani”) sieltä Vääksyn kanavan kautta edelleen Joutsaan, toiset Hartolaan.
Olisi se ollut upea katseltava se Vääksynkin kanava, mutta olimme kuormattuina jonkinlaiseen katottomaan alukseen, jossa oli yhdessä kulmassa pressu kattona, ja vettä satoi taivaan täydeltä. Tuli mieleen että luontokin haluaa meitä kurittaa kun tulemme häiritsemään toisten asukkaiden jokapäiväistä tuttua elämää… Mutta oliko se meidän syymme??? Olosuhteethan tämän kaiken olivat aikaan saattaneet.
Meidät vietiin aivan kuin huutokaupattaviksi erääseen taloon jossa talojen isännät olivat valitsemassa omiin huusholleihinsa, ken kelpasi, ken ei..
Eräs paksu Häntälän isäntä valitsi sitten meidät. Luuli kai saavansa hyvää työvoimaa, kun oli pari tytön ketaletta ja vähän nuoremman puoleinen mieskin ja vaimo.
Mutta pettyikin suuresti. Isä oli sen verran sairaalloinen, ettei hänestä ollut työn tekijäksi, eikä meitä toisia niin pyydettykään.
Se talo oli kamala. Jouduimme oleskelemaan isossa tuvassa, koska kamarit ja keittiö olivat talon väen hallussa ja yhdessä kamarissa oli jo pari naispuolista pakolaista, äiti ja sellainen vanhapiika tytär, joka oli kuuromykkä.
Tuossa tuvassa oli ainoastaan yhden maattava sänky , ja kai se niin kävi että äiti ja isä siihen asettuivat. Olisikohan se heti käynyt niin että minä siskoni kanssa pääsin heti aittaan nukkumaan, koska muistan että ainakin vähän myöhemmin siellä öitämme vietimme.
Se olikin paras puoli tuosta talosta. Kauheasti talo kuhisi torakoita, ruoka pöydässämmekin, kun siinä oli kapeat raot, niin ne olivat aivan täynnä noita syöpäläisiä .
Tuvassa oli myös suuri leivin uuni, ja koska Joutsa oli kuuluisa sahdin juonnistaan, niin siellä uunin päällä torakoitten joukossa leipomisen jälkeen niitä ohran jyviä haudutettiin. En tiedä miten se valmistus lopullisesti tapahtui, mutta kyllä ne torakat sinne sahdin joukkoon myöskin pääsivät.
Myös sitten talvisaikaan kun jouduimme tulemaan pois aitasta ja
nukuimme lattialla, niin torakat putoilivat katosta päällemme. Olihan siinä ihmettä kerrakseen.
Isä sekä äiti, ja olinhan siellä mukana minäkin, olimme sitten peruna nostotalkoissa talossa ja sen jälkeen ryypättiin sitä torakoilla maustettua sahtia. Ei tosin meistä kukaan muu kuin isä maisteli, ja tuli sitten hirveän kipeäksi, eikä se ollut pelkkää krapulaa.
Tavarakollimmekin saapuivat jossain vaiheessa, mutta lehmämme tuli joskus aikojen kuluttua. En muistakaan sitä, koska tuo lehmä sitten tuli, mutta ”Pienikki” vasikka oli jäänyt sille tielleen. Oli tietenkin eksynyt omasta emästään ja liittäytynyt johonkin toiseen porukkaan.
Kyllähän siellä hauskoja hetkiäkin oli. Lapsethan ovat onneksi aika sopeutuvaisia. Minunkin kohdalleni osui siellä ”ensi rakkaus”, Iikka. Hän oli aika veijari, ja minähän seurasin häntä joka paikkaan. Se Joutsan kirkonkylä sijaitsi kauniin vesistön rannalla ja siellä kiertelimme pitkät päivät maisemiin tutustumassa. Muistan sieltä mitä ihanimmat pihlajan marjat.
Ei koskaan ennemmin minulle maistuneet nuo happamat marjat, mutta nyt hotkimme niitä kyllästymiseen saakka. Ja kaikkein mehevimmät niistä olivat puussa, joka sijaitsi aivan keskustassa olevan kahvilan nurkalla.
Kuinka ne mahtoivatkaan olla niin mahdottoman suuria ja maukkaita, eikä niitä sinne voinut jättää, vaan minä kiipesin puuhun ja tertut marjoineen olivat hallussani. Ihme kyllä, ei kukaan koskaan tullut kieltämään ettei niitä marjoja olisi saanut siitä puusta ottaa.
Sitten siellä oli hevosmarkkinat aika usein sen runsaan puolen vuoden aikana, jonka siellä asustimme. Ne vasta olivat mukavat kun koko porukka kerääntyi silloin markkinoille aivan keskustan alueelle, joka tosin oli vain ohi kulkeva maantie.
Talvi iltaisin taas laskeskelimme samassa paikassa mäkeä kelkkoinemme , ja sekin oli mahtavaa.
Mutta syksyllä oli mentävä jatkamaan koulua. Olin nyt jatkokoulu iässä eikä se koulu minua mitenkään kiinnostanut. Se oli ainoastaan mukavaa kun Iikka oli portilla minua vartomassa kotiin lähtiessä. Hän saatteli minua aina kotimatkalla, mutta emme aivan lähelle Häntälää menneet, koska minä pelkäsin mitä isä sanoo.
Kesäisin pelleilimme yhdessä näkötornissa joka oli tuon vesilahdekkeen toisella puolella metsikössä. Kyllä ne kaikki olivat melko hauskoja retkiä, nekin.
Kerran tosin uimassa ollessani olin vähällä hukkua. Sukelsin jostain vieraammasta paikasta, ja jotenkin jouduin niin syvälle ettei ilma mitenkään meinannut riittää pinnalle pääsyyn saakka. Huhh huhh, miten silloin pelästyin.
Leikimme jossain pienissä tilaisuuksissa piirileikkejä, ja niihin minäkin pystyin osallistumaan. Sitten tuli Jouluaika ja yhdessä , sekin oli muistaakseni työväen talo, pidettiin iltamat. Sota oli loppunut ja sinne oli saatu lupa tunnin tanssin pitoon, ja voi harmi, kun minä en osannut yhtään tanssia, mutta Iikka osasi, ja tietenkin minua keljutti, kun hän tanssi toisten tyttöjen kanssa.
Viimeinen iltamme Joutsassa oli luultavasti Uusivuosi, koska siellä oli Lotta Svärdin järjestämät pienet pirskeet, jonne Iikkakin meni, mutta isä oli kieltänyt meitä siskoni kanssa sinä iltana lähtemästä minnekään, ja vaikka kävin siellä oven takana, sisälle en uskaltanut mennä. Melkein itku kurkussa menin Häntälän suuntaan, koska en ollut saanut edes hyvästellä ”ensi rakkauttani”.
Seuraavana aamuna oli lähtö uuteen paikkaan, ja kovassa talvipakkasessa lähdimme kuorma auton lavalla, joka vei meidät Heinolan asemalle. Varpaani taisivat olla täysin jäätyneet, ennen kuin matka auton lavalla päättyi, ja pääsimme junaan.
Lyhyt oli tosiaan minun ”ensirakkauteni”, samoin kuin aika Joutsassakin. Taisi tuo rakkaus episodi täysin jäätyä jo siinä kylmässä pakkasessa auton lavalla, en ainakaan muista kovin paljon surreeni koko asiaa. Kyllä me jonkun aikaa kirjoiteltiin, mutta sitten se jäi, kun tuli taas uusia asioita kuvaan.
Runot sadut vitsit ja laulujen sanat: AarreRunot.com
|
Kirjoituksen herättämiä kommentteja, ajatuksia, rakentavaa palautetta, kehuja ...
0 kommenttia (kommentoi)